Suomalaisen taidekritiikin merkkihenkilö ja nykytaidekentän pitkän linjan vaikuttaja Taava Koskinen on kuollut. Koskinen menehtyi 9.3.2022 aivoverenvuotoon, joka oli seurausta tapaturmaisesta kaatumisesta. Hän oli kuollessaan 56-vuotias.

Taava Koskinen kuvaili itse omaa uraansa vuonna 2012 seuraavasti: ”Koskinen meni 17-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Saksaan – ja työskenteli sen jälkeen Itävallassa, Ruotsissa ja Englannissa. Englantilaiset kontaktit ja kansainväliset luottamustehtävät johtivat hänet elämään englanninkielisellä Karibialla, Barbadoksella, kymmenen vuoden ajan. Nämä kokemukset ovat olleet tärkeitä hänen journalistiselle ja taidekriitikon uralleen. Ne saivat hänet ajattelemaan erilaisia kulttuurisia periferioita, joissa hän itsekin asuu. Hän toivoo voivansa jakaa näkemyksiään kansainvälisyydestä ja yksilöllisyydestä eri kokemuspiireistä ja paikoista tulevien kollegoidensa kanssa.”

Edellisen sitaatin kansainväliset kontaktit tarkoittivat erityisesti AICA:n (Kansainvälisen kuvataidekriitikkojen järjestön) mukanaan tuomia yhteyksiä ja ylipäätään globaalia keskustelukulttuuria, joka oli Koskiselle erityisen rakas. Hänen intohimonsa kriittistä keskustelua kohtaan siivitti koko hänen monipuolista uraansa. Hän oli intohimoinen ja oivaltava keskustelija, nautinnollisia tekstuaalisia maailmoja loihtinut kirjoittaja, inspiroiva opettaja ja innostunut tutkija. Itselleni hän oli ensisijaisesti kriitikko, joka tarkasteli taidemaailman ja yhteiskunnan ilmiöitä aina yhtä suurella kiinnostuksella ja ironisella, mutta lämpimällä tavalla. Koskinen oli mukana monessa ja hänellä oli ilmiömäinen kyky hahmottaa uusia aiheita ja ilmiöitä, jo siinä vaiheessa, kun ne olivat syntymässä.

Koskisen kykyihin kuului merkittävien murrosten rekisteröimisen ohella myös kyky pohtia julkaisukynnyksen ylittämistä ja niihin liittyviä ilmiöitä. Esimerkkinä toimii hänen viimeinen julkaisunsa Kritiikin Uutisissa, joka liittyy abstraktin taiteen pioneeriin Hilma af Klintiin (1862–1944). Koskinen kirjoittaa lehden kolumnissa kiistastaan erään suomalaisen aikakauslehden kanssa: ”Olisin nimittäin halunnut kirjoittaa esseen ruotsalaisesta Hilma af Klintistä, läntisen taidemaailman ensimmäisestä abstraktista taiteilijasta, josta on viimeisen viiden vuoden aikana syntynyt jonkinlainen buumi ympäri maailman. Toimitus piti juttua liian ’vaikeana’ ja sellaisena, joka ei sovi ’meille’. Kysyin seuraavien esseiden aiheita, ja ne olivat kahvi ja kuukautiset.”

Monet Koskisen lukuisista kiinnostuksenkohteista hän löysi jo siinä vaiheessa, kun ne olivat vielä marginaalissa. Esimerkiksi yhteistyö Muu ry:n kanssa johti Kurtisaaneista kunnian naisiin ‑julkaisuun (1998) ja pitkäkestoinen neroutta käsittelevä artikkelikokoelma ilmestyi pitkän työrupeaman jälkeen vuonna 2006 nimellä Kirjoituksia neroudesta – myytit, kultit, persoonat. Pitkään työn alla ollut neroutta käsittelevä väitöskirja taas ei valitettavasti koskaan valmistunut. Nerouden käsitteen kriittinen analysointi, postkolonialististen tarkastelutapojen sekä feminististen teorioiden ja käytäntöjen pohdiskelu olivat Koskisen ominta alaa. Erityisesti näiden kriittisten keskustelujen yhteydessä hänen oli mahdollista hyödyntää laajaa sivistyneisyyttään ja ällistyttävää kielitaitoaan. Koskinen oli kansainvälinen sanan useassa merkityksessä, koska hän toimi linkkinä eri alueiden ja erilaisten keskustelujen välillä.

Arvostin erittäin paljon hänen kykyään lausua tai kirjoittaa asioista elegantin keveästi, mutta kriittisen älykkäästi, minkä lisäksi hän hahmotti myös asioiden monet puolet. Hän käytti ironiaa sen kiehtovimmassa muodossa, jossa yhdistyy sekä kriittinen analyysi että myötäelävä tunnekokemus. Koskisen kommentit saattoivat olla kärkeviä, mutta hän ei ollut kokemukseni mukaan koskaan tarkoituksellisen ilkeä. Pikemminkin samea ajattelu ja kömpelö argumentaatio oli hänelle mielenkiinnon kohde, jota saattoi tutkiskella ilman moraalista paheksuntaa. Hänellä oli riittävästi kapasiteettia ymmärtää ero mielipide-erojen ja riitelyn välillä. Tässä suhteessa hän viitoitti tietä monoliittisesta taidekeskustelusta moniäänisyyteen.

Taava Koskinen oli hyvinkin julkinen kriitikko, joka käytti itseään omana instrumenttinaan ja laittoi itsensä aina peliin. Koskinen pohdiskelikin kriitikon julkisuutta ja persoonallisuutta seuraavasti: ”Miten pitkälle kuvataidekriitikot tuovat itseään esiin tai panevat itsensä alttiiksi kirjoittajasubjekteina? Vai jättäytyykö kriitikko persoonana kuvailemansa ilmiön taakse? Millä tavoin kirjoittajat näyttävät mieltävän oman roolinsa ja asemansa?” Koskisen harvinainen etunimi Taava, oli hänen omien sanojensa mukaan ihmisiä hämmentävä, ja monet yllättyivätkin, kun paikalle saapuikin naisoletettu miesoletetun sijaan.

Huomaan jälkikäteen assosioivani Taava Koskisen yhdysvaltalaiskirjailijan Tennessee Williamsin (1911–1983) henkilöhahmojen kaltaiseksi, sillä Williamsin näytelmien henkilöt ovat yhtäältä hyvin sinut itsensä kanssa ja myös sen mistä he ovat peräisin. Mutta toisaalta heissä on tiettyä haurautta ja ambivalenssia, mitkä tuntuvat vastustavan kaikkia hahmon luokitteluyrityksiä. Koskinen oli toisaalta solidi sekä käytäntöjä että niiden motivaatioita hahmottava, mutta hänessä oli aina jotakin haurasta ja pakenevaakin. Ehkä monialaisen lahjakkuuden rinnalla hänen elämäänsä vaivasivat sisäiset demonit, joista en hänen kanssaan koskaan tosin puhunut.

Mutta, Koskisen kokemien sisäisten ristiriitojen ja niiden seurannaisten sijaan, on tärkeämpää muistaa Taava Koskisen lämmin ja läsnä oleva puoli. Hänen kirjoituksensa tulevat elämään, koska niissä on kyse elävästä suhteesta maailmaan ja taiteeseen. Henkilökohtaisesti koen maailman olevan paljon köyhempi paikka ilman häntä, ja murhettani lisää se, ettei puhelimeni tule enää koskaan soimaan, niin että vastatessani kuulisin tutun äänen sanovan ”Taava tässä hee-i!”

Juha-Heikki Tihinen

Kirjoittaja on kuvataidekriitikko ja ma. professori.

*******
Taava, elämäsi oli intensiivinen ja säilyt aina muistoissamme.